Sormet ovat kömpelöt, murrosikäiset, viattomat kiskoessaan paitaa ja housuja ja alushousuja pois tieltä. Hän ei voi olla vilkai­sematta alas sillä sieltä pomppaa ihme, kipeä mahtava erektio, mahtavampi kuin ikinä joka vaatii vaatii ja hän putoaa polvilleen Annan avattujen reisien väliin, yhä on kiire pakottava kiire, ja ohjaa itsensä toisella kädellä sinne kosteaan pehmeään ja kasvot lähelle kasvoja, Annan silmiä, suuta joka avautuu voihkaisuun koska hän on mennyt koko painolla sisään pohjaan saakka ja sitten työnnöt malttamattomat rajut työnnöt syvälle nopeasti, nopeasti hän puhuu tietämättä mitä puhuu, luoja miten sinä olet suloinen miten olet ihana, miten haluan sinua miten olen odot­tanut tätä, koko päivän vuosikaudet vuosikymmenet kolmekym­mentä sekuntia ja räjähtävä kirvelevä nyt.
               Hän haukkoi henkeään. Räpytteli silmiään. Milloin viimeksi oli tuntunut näin hyvältä. Ei milloinkaan. Ei milloinkaan. Ei mil­loinkaan.
               Ei milloinkaan.
               Anna.
               Anna makasi hänen allaan jalat kiedottuina hänen vyötäisil­leen. Pää oli käännetty sivuun ja hiukset kätkivät kasvot. Anna ei ollut saanut mitään iloa, tietenkään ei, eihän nainen tässä ajassa mihinkään ehtinyt ilman valmistamista. Mutta ei hätää mitään, hän tiesi ettei hän tämän naisen kanssa tarvinnut kuin kymme­nen minuuttia ollakseen taas kunnossa ja hän tiesi myös mitä sillä välin saattoi tehdä. Hän tiesi, hän osasi. Tämä nainen oli hänen, heitä ei erottanut mikään, he olivat valinneet toisensa. Ja se mitä he tekivät oli oikein, sen täytyi olla oikein, se tuntui niin oikealta, kauniilta ja luonnolliselta.

Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia, 2004