Miten sinun miehesi onkaan tuollainen liinaharja ja aropatukka, vaikka hän on samanikäinen kuin minun mieheni, joka on kalju ratapölkky, ulkoneva maitokalkkuna, jonka henkselit ovat maailmanlopun pituiset.
               Ja sinun miehesi on tuo kuusenkäpy, kitara ja raglettepannu, hänen sisällään kumisevat vihreät laaksot hevosineen, linnunlaulu soi ja joki virtaa kuin alaston aamuisilla lakanoillaan.
               Ja minun mieheni kaivaa tuolla matoja, nähdessään sen aurinko kieltäytyy, se ei paista, niin kauan kuin tuo mies kaivaa maata pilvet perivät voiton ja sataa lakkaamatta. Se ei tee hyvää pyykeille, ne lahoavat narulle, enkä minä ymmärrä miksi kuokka heiluu, miksi mies noin sinnikkäästi kaivaa maata, etsii matoja, kun hänellä ei koskaan ollut aikomustakaan lähteä kalaan.

Sallitko että lainaan miestäsi, tai hänen silmiään hetkeksi vain, yhdeksi yöksi, ja jollei silmiä, jos ne ovat sinulle liian rakkaat, edes huulia, yöksi  vain, jotta voin kävellä niitä pitkin kielelläni, kuvitella että maapallon sisus on täynnä lämpöä, kuohuvia koskia, joissa virtaa lämmintä verta.

 Jukka Itkonen: Madon kaivajan vaimo (teoksesta Itkuvirsiä Naurusaarilta – Ralle Paljaan jälkeenjääneet kirjoitukset, 2005)