Kolme leipää kulmikkaalla kivellä, seitsemän sileällä. Jurvanen kaatoi Senjan kylmään varvik­koon ja suuteli kiihkeästi. Ensin mielessä kävi Joonas, sitten Joonaksen äiti, näin kävi aina. Vasta kun erektio pullotti farkuissa, näkökentässä oli enää Senja. Tottuneesti Jurvanen pudotti tytön housut nilkkoihin ja kierähti päälle. Hän muisteli, että Saaronniemessä oli ollut joskus nudistiranta, he olivat sen jäänne, hiljainen jäänne syksyn väri­sen lehmuksen alla. Hiljaa he olivat siksi, ettei heillä ollut asioita puhuttaviksi, ja myös siksi, etteivät koiranulkoiluttajat turhaan pudottaneet silmiään.
               Sormi etsi märän reiän ja vilahti tunnustele­maan. Tytön huohotus oli nuorta, samanlaista kuin Jurvasen kahdeksantoistakesäisenä. Siitä oli ka­malan kauan. Otteet olivat tänään varmempia, tiesi mitä etsiä. Tahaton vapina oli vertailureaktio: Sen­jan huulet kutsuivat punallaan suutelemaan. Vai­mon huulet käskivät tiskata.
               Jurvanen rytkyi tytön yllä kunnes pysähtynyt hetki loppui huutoon. Lokit hiljenivät eikä Ruotsi tuoksunut enää niin voimakkaasti. Hän kaipasi vaimonsa nakkikastiketta ja Joonaksen viatonta hymyä. Jurvasen elämässä oli myös hetkiä, jolloin hän tiedosti hyvin vahvasti oman paikkansa.
               - Mä oon rakastunut, punaposkinen tyttö sanoi.
               - Voi helvetti.

Marko Kitti: Ruissalo (teoksessa Kottarainen, 2001)