Kun he nostivat ruumiin, oli varhainen aamu.
Vaikka he muistaisivat sen myöhemmin eri tavoin; kun he nostivat ruumiin oli keskipäivä; he halusivatkin muistaa eri tavalla niin että se kaikki olisi mahdollisimman epämääräistä eikä totta lainkaan, ei tapahtunutta eikä osa kaikkia eilispäiviä siitä lähtien. Oli hämärtyvä ilta, satoi tihkua tai litteitä pisaroita, oli jonkinlainen valo ryömimässä taivaanreunaa pitkin. Ei yksimielisyyttä mistään kun. Löysivät ja hälyttivät ja nostivat ja tuijottivat, ja aina oli kellosta katsottava jokin määriteltävissä oleva aika. Mutta varmasti oli ainakin syyspäivän tasaus, siitä he olisivat yhtä mieltä, aika jolloin valo ja pimeys olivat tasan.
Sirkka katsoi sitä kaikkea sivummalta ja tunsi olonsa koko ajan voimattomammaksi. Miksi minä arvasin heti tämän paikan, hän ajatteli, kohta ne haluavat kysyä sitä minulta. Kuinka minä arvasin, aivan niin kuin minä olisin tiennyt.
Rehtori tuijotti eteensä, aina niin suorassa sojottavat olkapäät olivat lysähtäneet eikä katseessa ollut arvovaltaa eikä määrätietoisuutta.
- Tuolla lahdenpoukamassa minä muistaisin, Sirkka oli sanonut virkapukuiselle poliisille. ? Siellä minä taisin nähdä hänet viimeksi. Ohuella äänellä, vain vilkaisten poliisia silmiin, niin kuin olisi halunnut sillä tavoin tehdä kaikesta vähäpätöisempää.
- Eihän sen tarvitse merkitä mitään, hän sanoi rehtorille ja ääni oli oikeastaan kuiskaus enää. Ruumis oli veltto ja raskas.
Märkä ja valkoinen. Se painoi, mutta oli samalla painoton, jokin jo mennyt pois niin kuin silloin kun nosti maasta sulan ja mietti hetken missä lintu oli. Vedessä oli helpompaa, vedessä vielä saattoi tuntea itsensä vahvaksi, kykeni kantamaan mitä vain. Poika oli kaksitoistavuotias.
Kaksitoista, siihen huutomerkki perään, eihän sellaista saa tapahtua eikä voi, ja kun ei vielä kukaan edes oikein tiennyt mitä se tapahtunut oli. Ei kokonaista elämää voi arvata. Tyhjät silmät olivat auki, ripsissä vedenalaista hyhmää, hän oli sataviisikymmentä senttimetriä pitkä, lyhyt ikäisekseen sillä siinä iässä venähdettiin yleensä äkkiä. Silmät olivat siniset ja hiukset tummat, yllä farkkutakki ja ruskeat sammarit, jaloissa ryvettyneet tennarit. T-paidan rinnuksessa oli keltainen nuoli. Se osoitti jotakuta kantajista kun he kääntelivät häntä. Se osoitti metsään ja puihin. Veteen. Suoraan silmien väliin, minne vain, keneen tahansa joka sillä hetkellä katsoi.
Rannassa lojui reppu, siitä he jo olivat tienneet. Niin monen tunnin mentyä ei ollut enää mahdollisuutta toiveisiin. Kaseva vilkaisi Sirkkaan ja rehtoriin ja taas poispäin, ei sitä olisi halunnut nähdä muttei voinut paetakaan. Piippu vapisi Kasevan kädessä, yrityksistä huolimatta hän ei ollut onnistunut sytyttämään sitä, mutta kuitenkin se jopa lohdutti, toi tilanteeseen jotain tuttua ja arkista. Viranomaiset saivat huutaa käskyjään ja pudistella päitään. Ne poukkoilivat siinä lahkeet märkinä ja kasvot tiukkoina ja Kaseva oli iloinen että saattoi tehdä käsillään jotain.
Pojan takin tasku oli revennyt ja reppu makasi maassa, vetoketjullisessa osassa oli kotiavaimet ja märkää paperia. Bussilippu, seteleitä? Kuka sitä tiesi, he olivat paikalla ja nostivat ruumiin, ähkivät äkkinäistä painoa kuivalle maalle päästyään, ja keskittyivät siihen yhteen, konkreettiseen asiaan. Repun vieressä lojui puoliksi syöty voileipä. Pojan kädet roikkuivat kylkiä pitkin, ne riippuivat suhteettoman pitkinä ja heiluivat heidän jalkojaan vasten. He pitivät kiinni jaloista ja olkapäistä ja oli kylmä, auringonkajo vain harmahtavalla taivaalla ja siis varmasti illan täytyi olla tulossa; kuka heistä myöhemmin painokkaasti väitti että kyllä se oli ilta, sanoinhan minä. Kuka syksystä osasi sanoa, aamusta iltaan yhtä puuroa kun sellainen ilma sattui.
He peittivät ruumiin ja nostivat sen autoon, yrittivät olla varovaisia, sillä vaikka kädet oli tiukkaan painettu kylkiä vasten he pelkäsivät niitten kohta taas valahtavan sivuille.
Heidän tehdessään lähtöä kahahdutti lintu oksia lentoon lähtiessään. He hätkähtivät, tuntui melkein hyvältä kun jokin niin tavallinen onnistui kunnolla säikyttämään. Lintu lensi matalalla pois.

Valon pohja (2004)