2. Runeberg-palkitussa romaanissasi Kuvittele itsellesi mies (2005) loppu tuntuu valkoisuuden kautta olevan dramaattinen, uudelleensyntymisen kaltainen. Siinä petetty nainen tekee päätöksen palata kotiin tehtyään irtioton lähtemällä pitkän tauon jälkeen auton rattiin, ajelemaan. Hän päätyy ajattelemaan paluuta ja kakun leipomista miehelle.

”Kahvin jälkeen hän alkaisi siivota. Hän huuhtelisi koko talon vedellä, pesisi kaiken, seinätkin ja katot. Vaikka paperitapetit vaurioituisivat vedestä, hän pesisi ne silti. Hän pesisi myös kellariin piilotetun muotokuvan, liottaisi kerros kerrokselta kaikki värit pois niin, että Inarin työstä jäisi jäljelle vain valkoinen pohjakangas. // Kun hän katsoisi tien yli naapurin pihamökkiä, hän muistaisi kaiken hyvän: sen mitä oli saanut ja sen mitä oli itse tehnyt.” (s. 160)

Nainen lopettaa toisen taideteoksen viemällä sen värit. Usein katsominen ja värit ovat keskeisiä teoksissasi. Ne eivät ole taide- tai taiteilijaromaaneja, vaikka taiteiden tekijöitä esiintyykin, vaan enemmän kehitystarinoita eri-ikäisistä naisista, jotka eivät ole ulkoisesti dramaattisia, ”värikkäitä”. Sisäiseltä maailmaltaan he voivat olla sitäkin hurjempia. Mitä pidät hurjimpana, eniten arvostamanasi tai arvoituksellisimmaksi maailmassaan jääneeksi hahmoksi, jos ajattelet omia teoksiasi?

Näen kaiken kirjoittamani kokonaisuutena, yhtä hyvin romaanit, lastenkirjat kuin esseet. Kokonaisuus valmistuu sitten, kun viimeinen kirja on kirjoitettu. Tämän takia on vaikea poimia esille yhtä naista, koska kuvaamiini naisiin ja tyttöihin olen koko ajan kirjoittanut yhtä ainoaa naista. Sama sielu pyrkii ilmaisemaan elämäänsä erilaisissa ympäristöissä ja kertomuksissa, valotan häntä eri näkökulmista eri kirjoissa. Näin hän ehkä jonakin päivänä voi olla kokonaisempi kuin koskaan yhdessä kirjassa on, eli osiensa summaa lähellä niin että voin nähdä hänet tarkemmin ja sitä kautta tunnistaa siksi ihmiseksi, jota olen etsinyt.

Vilja, Säde, Elisabet, Elisa, Aura, Iiris, Anni, Hellä, Sari, Mirjami, Inari, Elsi. Kun kirjoitan tähänastisten naisten nimet perätysten, he saavat voimaa toisistaan mutta myös tulevista yhä udun alla odottavista hahmoista, ja uskon ja toivon, että heistä syntynyt arvoitus joskus ratkeaa.


3. Oranssi väri toistuu romaaniesi kansitaiteessa usein. Taudin syy-romaanissa (1996) oranssien kansien sisällä päähenkilöä parannetaan tuberkuloosista ja teksti tuntuu parantavan lukijaa. Yö on oranssi häkki -romaanissa (2000) oranssi väri ulottuu teoksen nimeen. Hula-hulan (2002) kannessa oleva oranssi on kuin pehmeää lohtua pienen tytön yksinäisyyteen. Oranssi esiintyy myös Kristiina Louhen kuvituksessa Minä, äiti ja tunturihärkki -kuvakirjassa (2005). Pieni tyttö on keltaisessa sadetakissa kuin jonkinlainen lämmin neonsitruuna, äidin takki oranssi. Onko oranssilla jokin erityismerkitys sinulle?

Oranssi liittyy eniten omaelämäkerralliseen romaaniini Taudin syy (1996). Kun sain käsikirjoituksen valmiiksi, aloin nähdä ympärilläni kaikki mahdolliset oranssit värit, joita vastaani tuli. Huomasin ikkunoista pilkottavat oranssit verhot yhtä hyvin kuin vastaantulijoitten samanväriset vaatteet. Hankin myös itselleni oransseja vaatekappaleita.

Kustantajallekin kerroin toiveeni, että kanteen tulisi oranssia väriä. Väri on kiehtonut minua jo lapsena ja nuorena. Vietin paljon aikaa Jyväskylän Köhniönjärven rannalla, jonka ruskeasävyinen vesi värjäsi ja yhä värjää uimarin ihon sopivassa auringonvalossa himmeän oranssiksi, kuin kaunista kuultopaperia kieritettäisiin ohuelti ihon päälle. Ensimmäinen muistamani oranssi on siis vedestä peräisin. Toinen voimakas kokemus samasta väristä ja sen hehkusta on muistikuva oranssista teltasta, jonka sisällä olevien ihoon tuli kalvoksi sama värjätty valo.


4. Toisaalta kansitaide on löytänyt myös sinisen värin, se tuntuu liittyvän etenkin perhesalaisuuksiin, esim. Todistaja Brigitin talossa (1998) tai Elisabeth, nalle ja pikkuveli jota ei ole (1994) tai uusin teoksesi, Veteen pudonneet (2007), jossa on yksi monista tuotantosi yksinäisistä pikkutytöistä lähihistoriaan viittaavissa kansissa. Haluaisitko sanoa sinisen merkityksistä jotakin itsellesi kirjoittajana?

Sininen on hyvin näkyvillä jo esikoisteoksessani Enkeliyöt (1990). Siinä se hehkuu mustansinisenä taivaana. Sama taivas on vaalentunut lastenkirjan Tyttö ja naakkapuu (2004) tekstin sisäiseksi valoksi.

Avara taivas ja sen antama valo kuuluu myös syviin lapsuudenkokemuksiin. Varsinkin kesäisin vietin aikaa Etelä-Pohjanmaalla, ja mittaamattomien lakeuksien ylle kaartuva tyhjyys on kiehtonut siitä asti. Saman taivaan olen löytänyt Hämeenlinnan peltoaukeitten ja Ahveniston järven yltä, mutta etsinyt sitä myös Irlannin ja Lapin avarista maisemista.

Sininen tulee kirjoihini siis maisemasta, maiseman yltä. Värinä se on kätkevämpi kuin oranssi, joka haluaa tulla näkyville.


5.Finlandia Junior -palkinnon sai lasten kuvakirjasi Tyttö ja naakkapuu (2004), jonka on kuvittanut Kristiina Louhi. Teiltä on ilmestynyt jo neljä yhteistä teosta, jossa arkiset asiat ovat lapselle isoja, yllättäviä ja merkityksellisiä ja jaettavissa aikuisen kanssa. Aivan kuin yhteistyönne tekisi näkyväksi sanoja, joilla kritiikki on kuvannut teostesi kieltä, kielikuvia ja kertomuksia: kuulas, lämmin, lyyrinen, luja, raikas, vivahteikas, ehjä.

Teoksesi käsittelevät usein ihmisten sisäistä kehitystä suhteessa toisiin, uniin, muistoihin ja väreihin.Jos lukija nyt haluaisi etsiä toisista taiteista jotakin sukulaissielua, ”riittajalosmaisuutta”, tai sitä, mistä itse löydät virikkeitä, mitkä olisivat ne taiteenalat ja teokset ja tekijät, joista tällä hetkellä saat eniten?

Kun kirjoitin romaania Kuvittele itsellesi mies (2005), kuuntelin usein Donizettin oopperaa Lucia di Lammermoor. Sitten jätin teoksen rauhaan, mutta aivan viime viikkoina se on tullut takaisin elämääni, enkä enää haluaisikaan päästää irti Maria Callaksen äänestä. Hänen äänensä inspiroi minua, huuhtoo esille sopivan mielialan kirjoittamiselleni. Maria Callas vilahtaa jo romaanissani Rakkausmuistot (1994) ja jollakin lailla pidän häntä yllä joissakin kirjoissani, niin kuin laulajan äänen sävy kuuluisi tiettyihin teoksiin.

Parina viime vuotena olen ammentanut kuitenkin ehdottomasti eniten virikkeitä luonnosta, harjun keskellä lepäävästä järvestä ja pienen pienestä suonpalasesta.


6.”Se on vihreyttä, jota on niin monta eri vivahdusta ja sävyä, että vihreä tuntuu peittävän koko väriasteikon. // Keväällä, kesällä, syksyllä, talvella. En muista yhtään päivää, jolloin irlantilainen luonto olisi tuntunut kokonaan nukahtaneen ruskeaksi ja kuolleeksi niin kuin Suomessa syksyllä.”

Näin kirjoitit Matkailijan Irlanti -teoksen alkusanoissasi tasan 30 vuotta sitten, vuonna 1979. Yhdessä miehesi Ollin kanssa tehdyssä kirjassa maisema saa paljon huomiota ja sen perässä matkustetaan ikään kuin mielenrauhaan näinä päivinä usein. Itse olet kertonut luovuutesi tulevan paljon pitkillä kävelylenkeillä; taivaan katselusta, merestä ja hiihtämisestä olet maininnut myös Sanojen ajan Omissa sanoissasi. Kun syksyt yhä ovat pimeitä Suomessa, millaista ”valohoitoa” suosittelet lukijoillesi?

Parasta valohoitoa itselleni on ehdottomasti avantouinti. En ole kertaakaan tavannut pukukopissa uimisen jälkeen nyreää ilmettä uimarin kasvoilla - jotakin hyvää pulahdus tekee kaikille harrastajille.

Kylmässä uiminen vaatii täydellistä keskittymistä ja vie hetkeksi pois.


Minä suosittelen kirjojasi ikään kuin uimiseksi omaan mieleen ja läsnäoloon.

Kiitos haastattelusta!


haastattelijana Sini Kiuas