Eräänä päivänä käteeni osuu H.C. Andersenin kirja Runoilijan huviretkiä, jossa hän kertoo matkoistaan 1800-luvun puolivälin Euroopassa. Siinä minä kohtaan Pyhän Pankratiuksen, olin jopa vetänyt kappaleen viereen marginaaliin viivan, noin kaksikymmentä vuotta sitten. Miten lyhyt ihmisen muisti onkaan!
    "Korkealla kalliolla, mistä kohisee vesiputous, oli Taormina marmorilouhoksineen", kirjoittaa matkaileva satusetä seuratessaan laivankannelta Sisilian rantaviivaa. "Se oli Bacchuksen iloinen kaupunki, mistä Pankratius, apostoli Paavalin opetuslapsi, viskasi jumalan patsaan mereen."
    Nyt menen tietenkin aivan pyörälle päästäni. Jos Pacon San Pancracio on sama kuin tämä Pankratius, jonka suurin ansio näyttää olleen se että hän viskasi viininjumalan mereen - niin miksi juuri hän on baarien suojeluspyhimys?
    - Ei ainoastaan baarien, sanoo tyttäreni. - Etkö ole nähnyt häntä lihakaupassa, vihanneskaupassa...?
    Ja hänen poikaystävänsä jatkaa:
    - Meillä kotona äitini sytyttää kynttilöitä Pankratiukselle, jotta minä saisin töitä.
    Kuten sanottu, nuo pyhimykset eivät ole vahvin puoleni. Nyt muuten muistan, miten Pacon tädit kerran kävivät juuri avatussa pyhäkössä, se taisi olla luola, ja miten he hämmästyivät nostaessaan katseensa kohti pyhimyksen kuvaa:
    - Mutta tuohan on isoisä!
    Niinpä niin, joku oli löytänyt taulun jostain bodegasta ja tuumannut, että se sopisi ihan hyvin...

Andalusian karkea suola, 2000